Eurokriisi on uhka myös tuotteiden sisämarkkinoille

Euroopan yllä leijuva rahoitus- ja talouskriisi on dominoinut keskustelua useilla EU-foorumeilla viime aikoina ja vaikuttanut sekä asiantuntijoiden että maallikoiden arvioihin ja arvailuihin koko integraation eduista ja haitoista. Yksi tärkeä asia on jäänyt pohdinnoissa taka-alalle. Taloudellisten toimintaedellytysten loppuminen jäsenmailta tai yhteisiltä instituutioilta on mitä vakavin riski koko integraatioprosessin jatkumiselle ja tähän pohjautuville poliittisille tavoitteille.

Toimivia sisämarkkinoita pidetään yhtenä kilpailukyvyn ja moninaisen hyvinvoinnin kantavista pilareista EU:ssa. Pilarin sidosaineina on sisämarkkinoiden käynnistymisestä lähtien ollut neljä perusvapautta: tavaroiden, palvelujen, ihmisten ja pääomien vapaa liikkuvuus. Näiden vapauksien konkretisoimiseksi ja varmistamiseksi on laadittu kymmeniätuhansia sivuja EU-säädöksiä ja päälle vielä moninkertainen määrä kansallisia täytäntöönpanosäädöksiä eri EU-maissa. Sisämarkkinasäädösten täytäntöönpano ja säädösmukaisuuden valvonta jäsenmaissa on vaatinut sekä kosolti rahaa että tuhansia henkilötyövuosia. Me suomalaiset viranomaiset olemme kantaneet oman kortemme tähän kekoon 90-luvun puolivälistä lähtien.  Vuosien varrella tehdyt vaikutusarvioinnit sisämarkkinoista ovat lähes poikkeuksetta osoittaneet, että tämä mittava panostus on ollut kannattavaa ja että sisämarkkinoiden hyödyt ovat olleet kustannuksia suurempia.

Sisämarkkinoiden hyödyt eivät kuitenkaan säily itsestään. Järjestelmä tarvitsee toimiakseen jatkuvasti 'polttoainetta'. Kriittisiä polttoaineita ovat sisämarkkinasäädöstön ajan tasalla pitäminen sekä toimeenpanojärjestelmien ylläpito ja säädösmukaisuuden valvonta. Ilman näitä massiivisimpienkin säädösten tavoitteet - kuten aiempaa terveellisempien, turvallisempien ja ekologisesti kestävämpien tuotteiden vapaan liikkuvuuden edistäminen - alkavat karata käsistä. Toimeenpanojärjestelmien kuihtuminen tarkoittaa myös sitä, että mittavat säädösvalmistelut komissiossa, neuvostossa ja parlamentissa alkavat valua hiekkaan. Tukesinkin sektoreilta löytyy lukuisia 'uhanalaisia' EU-säädöksiä: kemikaaliasetus (REACH), rakennustuoteasetus, ekosuunnitteludirektiivit, sähköalan direktiivit, kuluttajasuojan kannalta tärkeä yleinen tuoteturvallisuusdirektiivi jne. Yritysten ja muiden toiminnanharjoittajien omavalvonta voi hidastaa mainittua prosessia, mutta ei eliminoida sitä. Keskeinen kysymys sisämarkkinasäädösten valvonnassa on pohjimmiltaan sama kuin EU-rahoituskriisissä: miten yksittäiset jäsenmaat ovat sitoutuneita ja kykeneviä hoitamaan oman osuutensa yhteisestä täytäntöönpano- ja valvontakakusta.

Teollisuustuotteiden sisämarkkinoiden kehittämisessä otettiin iso askel eteenpäin vuonna 2010, kun EU:n ns. uusi lainsäädäntöpuite (New Legislative Framework) astui voimaan. Se vahvisti sisämarkkinoiden toimintaedellytyksiä kahdella tapaa. Ensinnäkin se yhtenäisti ja tiukensi jäsenmaiden valvontavelvoitteita, erityisesti tuotteiden markkinavalvonnan muuttamista sanoista teoiksi. Toiseksi, se velvoitti yhdenmukaistamaan keskeisiä teollisuustuotteita koskevia EU-säädöksiä, jotka neljännesvuosisadan saatossa olivat rakenteellisesti hajaantuneet omille tahoilleen. Yhtenä esimerkkinä ja jäävuoren huippuna CE-merkintää koskevat pelisäännöt eri tuotedirektiiveissä.

Tänään yksi keskeinen kysymys on, onko kaikkien jäsenmaiden viranomaisilla mahdollisuus panostaa riittävästi NLF:n jalkauttamiseen? Kysymys koskettaa toki myös Suomea ja suomalaisia valvontaviranomaisia. Jos valvontaan ja täytäntöönpanoon ei ole eväitä, teollisuustuotteiden sisämarkkinoiden yhtenäisyys on uhattuna. Aiemmin epävirallisesti ilmennyt jako pohjoiseen ja etelään voi syventyä, tai todelliset sisämarkkinat pirstoutuvat esimerkiksi vain kolmen A:n euromaat kattaviksi. Tällainenkin vaihtoehto vaatisi isoa sisämarkkinasääntöremonttia. Nykysäännöin markkinat vuotaisivat. Esimerkiksi halpatuonti kolmansista maista kanavoituisi todennäköisesti sinne, mistä valvonta puuttuu. Tämä olisi haitallista EU-maiden yritysten kilpailukyvylle ja vaikuttaisi takaisinkytkentänä myös eurokriisin hoitoon pitkällä aikajänteellä. Toivokaamme siis, että tarvittavat ratkaisut löytyvät ja ettei mikään EU-koneiston elimellinen osa putoa pois.